Den Iderike Fotografen

[Jagster]

Laitaoin tänne, vaikka periaatteessa olisi sopinut tuonne kirja/lehti-puolellekin. Mutta kun toivon ajatusmysrkyä lähinnä asioista, en kirjasta, niin laitoin tänne.

Lainasin otsikon mukaisen (ruotsinkielisen) kirjan, tekijöinä Hans Alenius ja John S. Webb (1989). Ohut kirjanen, paria poikkeusta lukuunottamatta huono mv-kuvitus ja keskittyi lähinnä kuvaamisen taiteelliseen puoleen. Eli siihen aspektiin, jota en hallitse pätkänkään vertaa. Kirjoittajien taustoista tai taidoista en tiedä mitään, täytyy googlailla jahka olen vähän järkevämmän yhteyden päässä.
Kirja on lähinnä tarkoitettu niile, joilta on ideat loppu ja/tai halu kuvata kadonnut. Melkoinen osa keskittyy itse luomiseen ja ideointiin, erittäin harvoin tarjotaan varsinaisia teknisiä vinkkejä ja nekin - julkaisuvuosi huomioiden - keskittyvät lähinnä muutamaan pimiöjippoon.

Muutama kohta jäi ajatuksiin, lähinnä näiden kolmen suuren foto-saitin foorumikeskusteluiden valossa. Seuraavat saattavat olla monille itsestäänselvyyksiä. Minulle eivät, eikä lukemani perusteella ihan kaikille muillekaan.

Kirjan alkusanoissa sanotaan suunnilleen näin: (kaikki käännösyritelmät allekirjoittaneen)

"Kirjan kanssa työskennellessä päätarkoituksemme on asettaa itse ideointi etusijalle ja antaa tekniikan olla taka-alalla. Olemme toisinsanoen valinneet aloittaa ihmisestä itsestään, joka edelleenkin on äärettömän paljon fantastisempi kuin mikään kehittynyt kamera. Aikaisemmat vastaavat kirjat ovat usein antaneet tekniikan muodostaa perustan varsinaiselle ideoinnille. Sen ei tarvitse olla väärin, mutta meidän mielestämme se lisää riskiä nähdä kuvaaja ainoastaan idearikkaana insinöörinä."

Monet painottavat sitä, että kuvaaja on tärkein, kalusto on ainoastaan väline. Mutta miksi lähes kaikissa (webbi)näyttelyissä kalustoluettelo näyttelee vähintään yhtä merkittävää osaa kuin itse kuva? Puhumattakaan siitä, että eri osiot noissa näyttelyissä on jaettu kameran perusteella - ei aiheen tai jonkun muun motiivin perusteella.
Vai antaako julkaisumedia vain väärän kuvan, sillä web-julkaisijat lienevät kuitenkin vähemmistönä. Ja webin hyväksikäyttö sinällään edellyttää jonkunasteista teknistä suuntautumista.
Edellä kirjoittamani on kuitenkin jossain määrin turhaa pölinää.
Olleellisempaa olisi ehkä kysyä, että vaikuttaako saittien kameraa painottava rakenne itse kuviin?
Ovatko tekniikka ja taide toisensa poissulkevia?
Ovatko kaikki ne kuvaajat, jotka eivät ole kotialbumiräpsijöitä tai dokumentoijia, aina taitelijoita?
Onko edellä olevalla ylipäätään mitään merkitystä?

Kirjassa painotetaan kaikkien aistien merkitystä. Ideoita on lainattava muualta. Muilta kuvaajilta, taidemaalareilta, veistäjiltä, kirjalijoita, elokuvista. Välillä on unohdettava kuvaaminen kokonaan ja keskityttävä muuhun. Kun muut aistit tekevät töitä, niin ne muilta "varastetut" aiheet kehittyvät omaksi. Siitä ylöspäin kuvatusta seinästä saakin kehitettyä jotakin muuta - seinää pystysuorasta vinkkelistä on kuvattu ihan tarpeeksi rakennustaiteen nimissä. Ehkäpä yhden sinfonian jälkeen kuvaan saisi uutta rytmiä. Tai siihen hattelmalan harjuun uutta rajausta vaikka Michelangelon töihin tutustumisesta.

Kirjoittajat väittivät, että harvempi kuvaaja harrastaa jotain muuta taidemuotoa. Itse kirjoitan, mutta en olekaan valokuvaaja. Mutta mites teillä toisilla?

Laitefriikkejä vastaan he "hyökkäävät" useasti - heistä "tekniikka-ansaan" joutuminen on pahinta kaikesta. Periaate on se, että kiljuunalla objektiivilla ja usealla rungolla kuvaaja ainoastaan kompensoi omaa taitamattomuuttaan. Tarkoittaako tämä sitä, että minä yhdellä kameralla ja nollalla irto-objektiivilla olen mestari ;)
Eikun oikeasti, samaa olen minäkin ihmetellyt. Miksi samantyyppisiä putkia täytyy olla niin paljon?
Kirjoittajat toteavat: "Opettele ratkaisemaan tekniset kuvaongelmat minimaalisella tekniikalla. Tulet hämmästymään huomatessasi kuinka vähän tavaraa tarvitset."

Intuition luottamiseen he kehoittavat. Sekä kuvaamaan paljon, kaikkea, aina. Lasten leluja ja leikkejä. Jalkakäytävää. Kiviä. Varjoa. Perunaa. Koikeilemaan kaikkea mahdoillista, uutta ja vanhaa. Tekemään vääriä asioita kameralla, rikkomaan sääntöjä. Minusta tämä lyö korville niitä väitteitä, että the real thing kuvaaja miettii kuvansa aina valmiiksi loppuun - kaikki on viimeisen päälle ennen kuin laukaisinta painetaan, eikä hukkakuvia oteta. Vai onko tässä taas asetelma taiteilija vs. insinööri? Vai ymmärränkö taas väärin?

He kehoittavat myös "näkemään kuvan taakse", löytämään ja oivaltamaan kuvan esteettiset, poliittiset, filosofiset... juuret ja taustat - viitekehyksen, jota vastaan kuvaa pitää katsella ja arvioida. Eikä jämähtää vain pintaan. Pelkkä tekninen loistavuus tai uuden kokeilu ei pelasta mitään, jos kuvassa ei ole syvyyttä, henkeä.

Kompostion kanssa täytyy leikkiä, rikkoa sääntöjä. Mutta he myöntävät, että tässä suhteessa asiaa voidaan verrata musiikkiin. Valokuvan huono kompositio antaa saman kokemuksen kuin väärin soitettu musiikkikappale. Mutta kun kuvaaja on opetellut säännöt, niin on aika alkaa venyttää rajoja - samalla tavalla kuin jazzmuusikko alkaessaan improvisoimaan.
Minulla ainakin ongelma on siinä, että silmää ja tajua ei ole. Enkä ymmärrä myöskään jazzista mitään...

Nyt ei jaksa enempää. Aivot ovat tukossa, kun yrittää tuonkin sisäistää.
Palaan asiaan jahka pääsen kirjassa eteenpäin. Seuraavaksi kirjan kohteena ovat hieman konkreettisemmat neuvot - ei kutenkaan rautalanka ja ratakisko tasolla.

-Jakke

[ExC]

Jos kuva ei puhuttele, niin kyllähän siihen välineet listaamalla saa jotain sisältöä... eiku

Musiikkiin vertaaminen on jännää. Todella huonosti soitettua/laulettua musiikkia ei kuule usein, koska sitä ei esitetä (tai sitten osaa kiertää mahdollisuudet) läheskään niin usein kuin helposti otettavia ja julkaistavia kuvia.

Ilmeisesti harrastuksen omaksumisen vaikeus on myös jossain määrin yhtenäistä esillä olevan materiaalin laadun kanssa.

Onko valokuvaaminen (perusteet) sitten liian helppoa (mikä aiheuttaisi sen, että kuvaajalle ei ehdi muodostua osaamista itsekritiikin ja sisällönmuodostamisen osalta)?

Ei. Uskon, että syy ns. surkeaan tasoon on internet ja digikuvat. Ennenkin otettiin vastaava määrä huonoja kuvia, mutta nyt ne usein päätyvät "koko maailman silmien alle".

Mielestäni kuvaajan ei tarvitse hyviä kuvia ottaakseen ymmärtää paljoa itse tekniikasta, mutta itsestään ja ympäristöstään (yleistieto) on oltava näkemystä. Täytyy kyetä keskustelemaan katsojan kanssa ilman sanoja.

Ja näkemystä on myös se, että osaa lähteä hakemaan haluamaansa kuvaa tai jopa itse rakentaa sellainen. Sattumaan ei voi aina luottaa.

Intuition luottamiseen he kehoittavat. Sekä kuvaamaan paljon, kaikkea, aina. Lasten leluja ja leikkejä. Jalkakäytävää. Kiviä. Varjoa. Perunaa. Koikeilemaan kaikkea mahdoillista, uutta ja vanhaa. Tekemään vääriä asioita kameralla, rikkomaan sääntöjä. Minusta tämä lyö korville niitä väitteitä, että the real thing kuvaaja miettii kuvansa aina valmiiksi loppuun - kaikki on viimeisen päälle ennen kuin laukaisinta painetaan, eikä hukkakuvia oteta. Vai onko tässä taas asetelma taiteilija vs. insinööri? Vai ymmärränkö taas väärin?

Ei vaan tässä nimenomaan harjoitellaan sitä näkemystä tulevaa varten - kehitetään sitä mietintämyssyä.
Graalin maljana on kuvaajan omaksuma tieto kuinka mielenkiinnottomalta tuntuvasta kohteesta saadaan hyvä kuva.
Erikoisista tilanteista ei tarvitse kummoista kuvaa napata että se olisi mielenkiintoinen, mutta asetelma kääntyy päälaelleen kun puhutaan jokapäiväisistä asioista.