Kevätyö
Lähetetty: Maalis 27, 2025 19 : 06
Auton valot pyyhkivät pitkin hiljalleen pimenevää keväistä maisemaa. Kesä tekee tuloaan, mietin. Mutta vielä talvi yritti pitää maata otteessaan. Siihen tueten suunnistin kohti järveä, jonka yllä todistin elämäni ehkäpä erikoisinta revontulinäytöstä alle viikko sitten. Nyt, kun matka järvelle hupeni, haaveilin itseni seisomassa jääkannen päällä, kuvaamassa rannan puita ja ihailemassa niiden yllä leimuavia pohjanpaloja.
Pettymys iski vasten kasvoja. Talvi oli hävinnyt taistelun, järven rannat olivat sulaneet. Päätin kuitenkin, jääräpäisesti, uhmata tosiasioita ja lähdin kohti jo ennalta miettimääni paikkaa. Kenties, siellä saattoi vielä olla jäätä?
Hah.
Perille päästyäni tilanne oli vielä toivottomampi. Sulapaikoista kimaltelevat tähdet olivat toki kauniita, mutta se ei lohduttanut. Enää en ehtisi paikkaa vaihtaa, joten epätoivoisesti hivuttauduin jäälle, sulien väliin. Hirvitti. Toisaalta tiesin, että paikalla ei vettä olisi kuin alle metri, mutta silti. Ryömin jäälle. Pääsin noin kolme metriä rannasta, kun uskallus loppui. Jää ratisi polvieni alla ja yletyin kurottamaan sulaan veteen.
Hulluutta.
Palasin varoen rantaan. Turhautuneena. Etsin rannasta paikkaa, josta näkisin edes palan koillistaivasta. Asettelin jalustan rannan veteen ja jäin odottelemaan.
Yö oli tavattoman kaunis. Tuntui, että tähdet eivät milloinkaan ole loistaneet noin kirkkaasti. Ne kimmelsivät sysimustasta vedestä, kuin avaruus olisi laskeutunut eteeni.
Otin kuvia veden kuvajaisista, kun yhtäkkiä tuo niin tumma taivas räjähti.
Kirkkaat, korkeat säteet nousivat kuin tyhjästä. Ne kurottelivat taivaanlakea, kohta sen ylittäen. Kaunista.
Revontulet eivät yksin täyttäneet öistä taivasta. Joka puolelta ympäriltäni kuului hanhien kaakatus, joutsenten huudahdukset ja pöllöjen huhuilu. Tuntui kuin koko maailma olisi riemuinnut talven päättymistä.
Ja iloitsin toki minäkin. Talvi, vaikka kaunis onkin, on itselle ollut aina se vuodenajoista, jonka vääjäämätöntä saapumista seuraan lähes masennuksen vallassa. Kesä, kukat, vehreys ukkoset ja yöpilvet. Elämä. Niitä odotan. Istuin hetken vielä rannassa. Yö hyväili kaikkia aisteja. Revontulet, linnut, kevätyön raikas tuoksu... Mikä voisi olla parempaa?
Mutta arki kutsui. Mietteet tulevan päivän töistä pakottivat nousemaan ja sukelsin sysimustaan metsään. Sen ylle olivat revontulet nousseet, kuin varkain. Ne olivat kuin haamuja, hiljalleen syttyen ja hiipuen. Kaunista.
Kevätyö antoi parastaan.
Pettymys iski vasten kasvoja. Talvi oli hävinnyt taistelun, järven rannat olivat sulaneet. Päätin kuitenkin, jääräpäisesti, uhmata tosiasioita ja lähdin kohti jo ennalta miettimääni paikkaa. Kenties, siellä saattoi vielä olla jäätä?
Hah.
Perille päästyäni tilanne oli vielä toivottomampi. Sulapaikoista kimaltelevat tähdet olivat toki kauniita, mutta se ei lohduttanut. Enää en ehtisi paikkaa vaihtaa, joten epätoivoisesti hivuttauduin jäälle, sulien väliin. Hirvitti. Toisaalta tiesin, että paikalla ei vettä olisi kuin alle metri, mutta silti. Ryömin jäälle. Pääsin noin kolme metriä rannasta, kun uskallus loppui. Jää ratisi polvieni alla ja yletyin kurottamaan sulaan veteen.
Hulluutta.
Palasin varoen rantaan. Turhautuneena. Etsin rannasta paikkaa, josta näkisin edes palan koillistaivasta. Asettelin jalustan rannan veteen ja jäin odottelemaan.
Yö oli tavattoman kaunis. Tuntui, että tähdet eivät milloinkaan ole loistaneet noin kirkkaasti. Ne kimmelsivät sysimustasta vedestä, kuin avaruus olisi laskeutunut eteeni.
Otin kuvia veden kuvajaisista, kun yhtäkkiä tuo niin tumma taivas räjähti.
Kirkkaat, korkeat säteet nousivat kuin tyhjästä. Ne kurottelivat taivaanlakea, kohta sen ylittäen. Kaunista.
Revontulet eivät yksin täyttäneet öistä taivasta. Joka puolelta ympäriltäni kuului hanhien kaakatus, joutsenten huudahdukset ja pöllöjen huhuilu. Tuntui kuin koko maailma olisi riemuinnut talven päättymistä.
Ja iloitsin toki minäkin. Talvi, vaikka kaunis onkin, on itselle ollut aina se vuodenajoista, jonka vääjäämätöntä saapumista seuraan lähes masennuksen vallassa. Kesä, kukat, vehreys ukkoset ja yöpilvet. Elämä. Niitä odotan. Istuin hetken vielä rannassa. Yö hyväili kaikkia aisteja. Revontulet, linnut, kevätyön raikas tuoksu... Mikä voisi olla parempaa?
Mutta arki kutsui. Mietteet tulevan päivän töistä pakottivat nousemaan ja sukelsin sysimustaan metsään. Sen ylle olivat revontulet nousseet, kuin varkain. Ne olivat kuin haamuja, hiljalleen syttyen ja hiipuen. Kaunista.
Kevätyö antoi parastaan.
Nyt ollaan kesäkuussa siis ja kohta koittaa taas syksy.