Lintu/luontokuvaus on turhaa!
Eli jossain vaiheessa lupailin hieman avata tätä omaa kuvaamistani ja taustaa sille ja pahoittelen pitkästä tekstistä. Olen syntymästäni metsästäjä, kalastaja ja eränkävijä, tuo on kulkenut veressäni. Asia mikä julkisesti lausuttuna ja osassa ihmisiä herättää nykyisin jopa vihaa ja se, että yritän samalla kuvata luontoa pistetään jopa tekopyhyyden laariin. Ihmiset ovat oikeutettuja mielipiteisiinsä. Koen kuitenkin, että kaikki tämä eränkäynti vauvasta saakka lisättynä kuvaamisella ja lintuharrastamisella on lisännyt ymmärrystäni luonnon kokonaisuudesta ja olen siitä onnellisessa asemassa, että saan asua luonnon keskellä vaikka IT ala raastaakin sielua. Palataan siihen myöhemmin...
Olin siis kulkenut vaivasta lähtien laavuilla, ahvenlammilla, jne. Alkuteininä tajusin, että isän työkaveri Matti Leinonen otti hienoja luontokuvia ja isä oli monesti hänen mukanaan hiihtelemässä vaikka itse oli työnarkomaani joka harvoin jouti luontoon. Joten jouluna veli toi joululahjaksi Helsingistä, missä opiskeli, vanhempien minulle ostaman käytetyn Pentax ME Superin varustettuna 24-70mm linssillä. Vuosi oli jossain -85-88 paikkeilla. Lisäksi bonuksena oli divarista Luonnonvalokuvaus -kirja divarista, jossa esipuheessa teksti:
"Kuva on rajallinen, todellisuus on rajaton. Kuva on tasossa, todellisuus on moniulotteinen. Valokuvaaja tuntee luonnossa tuoksuja, ääniä, muistaa aiemmat kokemuksensa ja hetken tunnelman, mikä kaikki vaikuttaa suhtautumiseen kuvauskohdetta kohtaan"
Tuo kappale oli itselleni ehkä se ainoa puhutteleva asia koska kaikki oli hankalaa ymmärtää ilman apua saati ymmärtää miten kamera toimii. Monta mustaa/valkoista kuvaa tuli kehityksestä, mutta minä nautin. Makasin Kuhmon itärajalla kalliolla ja katsoin telkän soidinta vaikka tiesin, että telkkä näyttää pisteeltä kuvassa. Yhden kuva otin, makasin paikalla muutaman tunnin. Jostain syystä muistan nuo hetket tarkkaan tai hetken kun seurasin jänistä nykyisen kotini lähellä ja sain siitä kaksi kuvaa.
Vuodet vierivät ja yli kymmenen vuotta tuli asuttua Oulussa josta joka viikonloppu ajoin Kainuuseen....kotiin. Kunnes pääsin silloisen tyttökaverini ja tulevan vaimoni kanssa takaisin kotiin jossa pari vuotta meni taloa rakentaessa. Tässä vaiheessa myös hiljaisemmalla ollut kuvaaminen palasi elämään isosti, kuten myös lintuharrastus. Kuten aiemmin kirjoitin alkoi olla mahdollisuus panostaa kuvaamiseen ja varsinkin kun se oli tuossa takapihalla:
Miksi siis linnut ja luonto? Eihän niillä ole mitään kulttuurihistoriallista arvoa. En tavoittele palkintoja, ylistystä tahi hyväksyntää...jos joskus saan kivan kuvan mökin seinälle on se kuvauksellisesti minulle riittävä. Se luonnossa vietetty aika muiden elollisten keskellä, se hetki kun ymmärtää käytöksen tai se hetki kun voittaa luottamuksen tai se hetki kun nuotion savu osuu nenään. Olen monesti miettinyt korvaako joskus kamera aseen käsissäni(?) Voi olla tulevaisuutta ei tiedä, mutta saalistusviettiin tuo kamera liittyy...
Hyppy nykyhetkeen. Ensi vuonna 50v mittarissa IT ala raiskannut miehen monta kertaa burn-outtiin ja suolistossa jyllää Crohn. Pari vuotta sitten tajusin, että luonnossa olo poistaa stressiä tuo energiaa joten se on saanut vielä uuden aspektin elämässäni. Kuvauskalusto kulkee mukana, mutta ei aina. Lähiluonnon kuvaaminen ja pyörällä kulkeminen tuo tiettyä rauhaa ja lisää sitä ymmärrystä miten tämä biotooppi toimii. Ilokseni huomasin, että kamera sopii muusinuijan kanssa edelleen SER reppuun naamiokamojen kanssa. Yhden verkon ja sniper veilin joudun hommaamaan, mutta mun puolesta kevät voi tulla....olen valmis.
