elikkäs ekana yksittäisvalotus 300-millisen läpi varsin tavanomaisena kesäpäivänä asfalttimaiseman yli. yksityiskohdat on lämpimän ilman puristuksessa vääntelehtivää puuroa, eikä rakennuksen suorista linjoista juuri mikään näytä enää suorilta. lisäksi kohinaa on paljon, osin ihan tarkoituksella koska terävöitin rankasti em. kuvanlaatuseikkojen esiintuontia varten.
sitten puolisensataa kuvaa astrosurfacella poikki ja pinoon, rakennuksen auringonpistoksesta kärsivät linjat suoristuvat ja kohina katoaa. pinon ajallisen pituuden näkee minuuttiviisarin sumentumisesta.
"oikeassa" planeettakuvauksessahan kuvia olisi tuhansia ja tuhansia joista raakattaisiin kylmästi joku 90-60% huonoimmista pois. kuvan terävyyttä valikoidulla alueella (roi, region of interest) tarkkaileva algoritmi on se joka kuvanlaadun yksittäisvalotuksien osalta päättää. usein käyttäjä voi nähdä kuvat kuvanlaadun osalta paremmuusjärjestykseen aseteltuina ennen pinoamista, niin tälläkin kertaa. nyt pino oli kovin matala joten ei ollut oikeastaan tarvetta tai mahdollisuuttakaan ruveta täyttämään bittiroskista.
terävöityksestä. tämähän on planeettakuvaajilla taiteenlaji itsessään. jotkut käyttää dekonvoluutiota, toiset neuroverkkoja, kolmas waveletteja. itse sen tein fotarin smart sharpenilla, se kun ei tuota (kovin) kauheita ääriviivoja tai haloja suurikontrastisille reunoille ja on helpohkosti automatisoitavissa. terävöitys on tehty pyramidinomaisesti aloittaen suurimmasta säteestä ja siirtyen siitä aina pienempään. vaikkapa näin:
2,0 px / 100%
1,5 px / 200%
1,0 px / 100%
0,5 px / 75%
nämä ovat aika kovakätisiä prosesseja useimmille kuville, mutta pino kestää venytystä yllättävän hyvin.
